Sitä tulee oikeesti joskus - kuten tällaisina hetkinä - ajatelleeksi kaikennäköisiä asioita. Erinäisiä asioita sujahtelee, mutta tällä kertaa oon jotenkin takertunut seuraavaan lauseeseen: "Mihin tää maailma on oikein menossa?"
Siis oikeesti, me jokanen varmasti pystytyään tunnistmaan keskuudestamme masentuneita, sellasia joilla on syömisen kanssa ongelmia, alkoholisteja ja kaikkea muuta. Ja mitä tässä ollaan, 15-22-vuotiaita (jos nyt omasta lähiympäristöstä lasken). Musta tuntuu oikeesti, että tän ikäisistä enää reilusti alle puolet on oikeesti tyytyväisiä itseensä, onnellisia elämäänsä, odottaa hyvää tulevaisuudelta, omaa vahvan luonteen, jotta pystyy ylittämään elämässä vastaantulevat esteet ilman mitään jälkiseurauksia ja näin. Se on oikeesti kun miettii niin enää tosi harva.
Mitä jos tän ikäisenä oikeesti me tärvätään terveytemme seuraamalla "kauneusihanteita" joiden seurauksena aletaan sairaalloisesti laihduttaa; elimistö ei enää toimi niin kuin pitäis jos lopettaa syömisen tai jos oksentaa koko ajan kaiken pois ja siitä saattaa seurata jotain tosi pahaa pitkällä ajalla, vaipumalla masennukseen joka ikisestä asiasta, viiltelemällä ranteemme kauheille arville, juomalla maksamme pilalle, syömällä sataa eri lääkettä eri vaivoihin, polttamalla askin tupakkaa päivässä; mitä tästä kaikesta seuraa... meidänhän pitäis elää vähän kauemmin kuin siihen 30 ikävuoteen asti, vai oonko ihan väärässä?
Mulle on sanottu, että "miten sä voit olla noin kypsä ja oot vasta 16? Silloin kun mä olin sen ikäinen niin en tiennyt itsestäni vielä mitään, olin vielä lapsi."
Niinpä. Me aikuistutaan liian nopeasti; jo 11-vuotiaana pitää alkaa laihduttaa ja pilaamaan ihoaan meikeillä ja lista tässäkin kohdassa jatkuis. Ja miten se meneekään niin, että ei tarvitse enää suurtakaan iskua niin jo laihdutetaan sairaalloisesti tai ollaan hyppäämässä parvekkeelta tai vetämässä viinaa?
"Mä oon laihtunu jo 5 kiloo!" sanoo Nimetön 1, joka olkoon vaikka Taina. Tainalla ei oikeesti ole vartalossaan senttiäkään ylimäärästä, että sen pitäisi laihduttaa. "En missään nimessä haluais olla läski!"
Tainan kaveri, Kati, tuntee viillon sisimmässään. "...oonkohan mä... läski? Tai mitä jos musta tulee läski..?" ja siitä se lähti. Taina jaksaa jauhaa laihduttamisestaan päivä tolkulla ja Kati salaa laihduttaa siinä rinnalla, vaikkei ole hänenkään vartalossaan mitään vikaa eikä kiloakaan ylipainoa. Ja Katin laihdutus ei taatusti ole se tervein tapa laihtua. Siitä tulee hänelle vähitellen pakkomielle ja tapa, ja kohta hän ei jaksa enää edes nousta sängystä. Pystyykö siinä tilanteessa olemaan ylpeä itsestään ja _aidosti_ onnellisena sanomaan: "sainpahan ainakin 15 kiloa laihdutettua." - Ei mun mielestä.
Miksei ihmisillä ole enää itsevoimaa antaa tällaisten asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? Onko se huomion hakemista, vai mitä se on, että pitää liian helposti vaipua itseinhoon? Ja kun tällaiset jutut alkavat vähitellen näkyä kilometrien päähän ihmisestä, jos ei ole aidosti iloinen ja tyytyväinen. Eikö enää oikeesti pelätä tällaisten asioiden seuraamuksia? Onko hengellä leikkiminen tullut 2000-luvulla muotiin? Ja mihin se järki on kadonnut tästä - "apua, oon lihonnut kilon, nyt pitää laihduttaa kaheksan kiloo!"
Monet varmaan miettii, että paraskin puhuja. Mä tiedän, en oo itsekään tässä elämässä niitä oikeita valintoja tehnyt, joiden takia on tullut tavalla jos toisella kärsittyä, ja taistelu oman kehon ja mielen kanssa on ottanut vuosia. Ei ole ollut menneisyys ruusuinen millään tavalla, josta varmasti johtuu jotkin asiat.
Mutta sekin, että mitä tässä enää uskaltaa porukassa sanoa ilman, että aiheuttaa ristiriitaisia tuntemuksia muiden porukan jäsenten mielissä? Miten ketäkin ottaa asiat? Joku lähtee itkien pois ja selittää "mä en pysty puhuu siitä" ja tulee seuraavana päivänä kädet siteissä kouluun, menee ehkä vielä koulussa vielä itkemään vessaan. Joku ajattelee "mä en syö loppupäivänä enää mitään tai sit meen kahen tunnin lenkille." tai "kukaan ei rakasta mua" tai vittu kaikkea! Ja ei tarvitse kuin mainita jostain rakkauselämästä, sanoa läpällä "vitsin punkero" tai muuta sellaista.
Toki jokaisella on eri ajatusmaailma ja arvot elämässä, siitä ei voi lähteä alkuunkaan kiistelemään. Mutta mihin on kadonnut se voima, jonka pitäisi jokaisesta ihmisesta kummuta? Miksi pitää mennä joka asiassa äärimmäisyyksiin? Ei se tarkoita sitä että jos sä et laihduta niin sun pitäis lihottaa itseäsi, jos sä et juo joka iltaa viinaa niin alat absolutistiksi jne.
Se että jos sun seurustelukumppani jättää sut, niin otatko sen raskaasti, mutta että pystyt muutaman päivän päästä ajattelemaan, että "mun elämä ei tähän lopu." vai lopetatko sä sun elämän siihen paikkaan? Näitä asioita on niinku... satoja? Enemmänkin? Miksei ole enää kultaista keskitietä? Jos tää jatkuu näin niin palataan taas samaan kysymykseen kuin alussa; mihin tää maailma on oikein menossa? En tiedä, mutta mua ainakin huolestuttaa. Oon ehkä tyhmä tai outo, mutta mua ei kiinnosta se nyt. Mun mielestä nää jutut on vaan vuosi vuodelta pahentunut - jotain pitäis tehdä, ettei me kuolla sukupuuttoon eksponentaalista vauhtia.

Olen puhunut.