Joku varmaan tietää miltä tuntuu olla ahdistunut. Siis oikein silleen kunnolla ahdistunut, ahdistunut "for real".

Se ei kyl oikeesti ole mikään maailman ihanin tunne. Se tunne, kun sä tiedät että sun pitää hoitaa joku juttu ja se et vain yksinkertaisesti pysty siihen. Se ei johdu siitä etteikö olisi intoa tai halua, se on kykenevyydestä. Ja kun ei pysty, niin alkaa enemmän ahdistaa.

Satu tuli maanantaiaamuna kouluun, hän oli jo aamusta ollut tosi hukassa. Itse asiassa jo lauantaiaamusta asti, mutta oli viikonlopun ajan saanut kavereidensa seurassa muuta mietittävää. Hän tiesi olevansa myöhässä, mutta ei voinut asialle mitään koska joutui hoitamaan asioita aamulla ja ihmiset hänen ympärillään vaan tuntuivat jarruttavan hänen pääsyään kouluun. Hän käveli portaita ylös, kun yksi hänen luokkalaisensa tuli omaan tuttuun tapaansa ilmaisemaan asioitaan omalla "mukavalla" tavallaan. Kyllä Satukin yritti sanoa hänelle takaisin, mutta paine hänen sisimmässään söi häntä elävältä ja sekoitti hänen päänsä. Yläkertaan päästyään tyttö lohkaisi taas, ja siitä se lähti. Satun sisäänsä patoama pato ei tarvinnut enää kuin höyhenen päälleen ja se murtui. Opettaja tuli paikalle ja Satu näki hänen katseensa, hän tulisi sanomaan "Olet myöhässä". Satu ei pystynyt enää pidättämään itkua vaan porhalsi nopeasti vessaan opettajan ohi. Hänen tiiminsä yhtä koulutehtävää varten jäi kuin knalli kalliolle, joka sattui Satuun entistä enemmän. Hän tiesi, että hänellä olisi vain ruokailuun asti aikaa suorittaa kyseinen tehtävä, mutta itsensä kerääminen tällaisella hetkellä ei ole se helpoin 20-osainen palapeli. Se tuntuu sellaiselta 8000-osaiselta palapelilta, josta puuttuu vieläpä kulmapalat.

Kun Satu vihdoin saa itsensä sen verran kasaan ettei "enää itketä" hän menee takaisin vetäen syvään henkeä. Hän menee tsekkaamaan tilanteen ja yrittää kovasti miettiä koulutehtävää. Vähitellen kuitenkin ahdistuksen peitto verhoaa hänet ja hänen keräämänsä pienet tukipilarit romahtavat. Satu ei pystynyt hoitamaan tehtävää, hän ei pystynyt enää edes puhumaan kenenkään kanssa ilman, että olisi alkanaut itkemään. Opettaja antoi hänelle päivän vapaaksi, joka ahdisti Satua vielä enemmän. Satu olisi halunnut pystyä hoitamaan koulutehtävän pois alta, sillä se olisi harjoittanut hänen vaikeinta osa-alaansa hänen koulutuksessaan. Oli Satun syytä että muut hänen ryhmäläisensä olivat joutuneet tekemään turhaa työtä sen tunnin - parin verran. Eikä sekään ehkä se suurin, mutta kun seuraavaksi näkisi heidät. Se tuplasi hänen ahdistuksensa. 

Satu lähti kotiin. Hän ei ole pitkään aikaan elämässään omannut niin tyhjää katsetta. Kuin hän olisi nähnyt aaveen. Satu oli taas padonnut tosi pitkältä ajalta kaikkea paskaa, jota hänen elämässään oli ollut. Yksi kaveri ja hänen ei-niin-ihanat jutut, yksi hänen sukulaisensa, hänen omat tekemisensä, liikaa ihmisiä tietää hänen aroista asioistaan, pelko tulevaisuudesta, koulukaverit, tunne, ettei kehenkään voi enää luottaa, stressi koulusta... ja niin edelleen. Satu ei vain voi patoamiselleen mitään, se on osa häntä.

"Mikä sun ny on?" "Haluutko puhua?" on ne pahimmat kysymykset, jos yrittää pidättää itkuaan. Sadun tapauksessa niin juuri kävi, hänen luonaan kävi opettaja ja pari hänen luokkalaistaan. Kysymysten tarkoitus kyllä aina lämmittää sydäntä, mutta tunne, että et voi itkeä siinä tilanteessa - se on mahdoton yhtälö, josta ei seuraa muuta kuin kaksi kertaa enemmän itkua ja ahdistuksen (jos sitä nyt oikeastaan enää ahdistukseksi voi kutsua) eksponentaalinen nousu.

Ja lisää pelkoa tuottaa ne ihmiset, jotka eivät ymmärrä sitä. "Lopeta toi vitun itkeminen" "Ei sust oo mihinkää" ja niin edelleen.

Aina ei elämä hymyile, mutta kyllä se silloin tällöin pilkahtaa risukasaankin - sitä ei vaan pitäisi unohtaa, vaikka miltä tuntuisi. Ja kyllä, sekin on aika ajoin tosi vaikeaa.